Syvä huokaus

Kesä alkoi viimein ja jatkuu edelleen. Näin väittävät. Uskotaan uskotaan, me golffarit kyllä uskotaan ja toivotaan parasta.

Kuuntelen tässä samalla Von Hertzen Brothersien uusinta, New Day Rising -levyä. Uppoaa. Tykkään. Olen veljekset nähnyt livenä kolmisen kertaa ja aina on ollut loistava meininki. Lahjakkaita, taitavia muusikoita. Kuunnelkaapa!

Voi taitavuus sentään. Välillä sitä luulee että on saavuttanut jonkinlaisen stabiilin taitavuustason tässä pirun keksimässä lajissa. Joku nimittäin on joskus sanonut että golf on perkeleen keksimä peli… Allekirjoitan. Tämä ensin koukuttaa haastavuudellaan, sitten sitä oppii pikkuhiljaa kesä kesältä vähän enemmän. Alkaa osua palloon, pystyy lyömään tiettyjä pituuksia, saa pallon pysymään väylällä, jopa puun kierto drawlla onnistuu. Sitten välillä, voi änkeröinen. Hyvä kun osuu palloon, pää nousee salamana perään, taakseviennissä kaikki on vielä okei, mutta kun maila lähenee palloa tulee pelko persiiseen, että mistähän sitä taas seuraavaa lyöntiä lyödään… kädet jäätyy ja lyönti on pilalla.

Tämmöistä on ollut nyt loppukesä. Välillä on hyviä kierroksia, on rento ja helpottunut mieli, lyönti kulkee ja tulosta tulee. Mutta seuraavana päivänä, ja varsinkin kisakierroksella, vaikka kuinka yrittää tsempata niin joka väylälle tulee tösky. Avari slaissaa, lähestyminen pitkäksi/lyhyeksi, tähän väliin yksi soketti/toppi/tuffi, pitkä putti ensin lyhyeksi, sitten lyhyt putti pitkäksi jne. Tosin ei näitä kaikkia yhtäaikaa, mutta yksikin näistä pilaa väylän. Kuulostaako tutulta? Jos ei, niin ole onnellinen!

Kun selaan golfpäiväkirjaani taaksepäin pari kesää, niin joka kauteen on mahtunut ainakin yksi tämmöinen töskyjakso. Se tulee yhtäkkiä, välillä tilanne taas normalisoituu, sitten se tulee takaisin ja menee syksyä kohti pois kokonaan. Parasta peliä pelaan aina kun kausi alkaa olla lopuillaan.

Eli kai tässä tarvi kuin kärsivällisyyttä 🙂

Eli leuka rintaan ja kohti viikonlopun seuran mestaruuskisoja… Huoh.

Jätä kommentti

6 + 3 =